60 päivää kesään: päivä 60

Minulle järjestettiin Linnankosken lukiosta sellaiset läksiäiset, että niistä riittää yhdelle ihmiselle hautajaisiin saakka – ja ylikin. Siksi olen päättänyt luikkia tilanteista huomaamattomasti. Mutta jos läksiäiset olisivat aina sellaisia kuin rehtorillamme Jaakolla tänään, niin mikä ettei. Täysi yllätys, koko lukio kunniakujana vastaanottamassa, lipunnosto, lahja, kukitus, kurttumusaa, omenapuun istutus lipputangon viereen ja opiskelijakunnan pelipaita. Kelpaa.

Huomenna on kesä. Ja isot juhlat isossa hallissa. Sain tänään kunnian tehdä melkein koko päivän sitä missä olen parhaimmillani: kannoin tavaroita. Illalla harjoiteltiin seremonioiden kulkua, mutta aavistuksen verran jäi epävarma olo. Täytynee tehdä unessa mielikuvaharjoituksia. En muista milloin olisi viimeksi näin jännittänyt. Todennäköisesti menee hyvin. Ei lakin ja ruusun ojentaminen voi olla niin vaikeaa. Toinen vaihtoehto on se, että mokaan tosi pahasti.

IMG_0978.jpgIMG_0992IMG_1109.jpgIMG_1135.jpgIMG_1178.jpgIMG_1201.jpgIMG_1123.jpg

60 päivää kesään: päivä 59

Lotan ja Otson kevätjuhla. Kevään toiset kyyneleet tirautettu. Ilma oli raskas, ilmapiiri kevyt, henki ylevä. Lotta ja Otso lauloivat. Aika kiva ohjelmanumero Röykän koulussa oli kaikkien kutosluokkalaisten esittely animoiduin dioin, kukitus, opettajien kiitos, koko koulu-uran muistelo, lopuksi laulu. Lähes ylioppilasjuhlaan verrattavat läksiäiset, vähemmän pönöttävät vain.

Pari päivää sitten havahduin pyöräilyllä: voin lähteä kotoa noin vain. Sanoa hei. Nyt sama havainto: missä välissä noista lapsista tuli noin isoja? Vasta työntelin Otsoa rattaissa. Nyt se on mies. Neljäkakkonen töppönen. Työntelee pian minua.

Huomenna lisää juhlia. Ja isojen juhlien kulissien rakentaminen. Kevätjuhlan alkua odotellessani keräsin jo paniikkia. En muista miten se valkolakki ojennettiin. Onhan sitä tullut tehtyä. Se nimilappu täytyy muistaa nyppäistä lipan alta pois. Niitä varten olisi kiva olla joku siisti kuppi. Ettei rumaan läjään pöydälle. Harjoituksissa täytyy sopia siitäkin, että halitaanko, vai lääpitäänkö vain käsipäivää. Basiliskojahan sekin levittää. Se lakki ja ruusu pinotaan kuvien perusteella siihen todistuksen päälle. Taatusti muksahtelee lattialle. Varmasti tulee survottua päälle. Liistrautuu terälehteä todistukseen, ällän päälle. Painajaisessa näin jo jonkun kaatuvan lavarakenteisiin. Saattoi olla Elsa. Tein paitani hihasta ja todistuskansiosta painesiteen sääreen. Kovia aikoja nämä.

IMG_9373.jpg

60 päivää kesään: päivä 58

Muutama miettimispäivä. Mitä tehdä omalla ja muiden tulevaisuudella? Päiväntasaajan Afrikassa viettämäni ajat ovat jättäneet pysyvän jäljen. Osa sydämestäni on siellä. Samaan aikaan opehommat ovat syöksykierteessä. Olin kai joskus kymmenkunta vuotta sitten ihan hyvä opettaja. Opiskelijoiden kiitokset ja tarinat noilta ajoilta saavat korvat punoittamaan. Tänä keväänä en ole enää suoriutunut edes byrokraattisista velvoitteista. Opiskelijoiden tänään tekemien kurssivalintojen perusteella bilsan ja mantsan valinnainen opiskelu vähenee ensi vuonna kolmanneksella. Se on paljon. Sen voisi tulkita signaaliksi. Olisiko nyt aika vaihtaa maisemaa, katsantoa ja suuntaa? Tahtoisin kehitysyhteistyöhön.

Päätös syntyi. Vuosi vielä. Bilsan ja mantsan kursseilla on ensi vuonna taas kerran hienoa sakkia, ja heti syksyllä samaisten aineiden yo-kokeisiin osallistuu noin 80 opiskelijaa. Hurjasti lahjakkuutta ja kunnianhimoa, ja paljon kysyviä katseita: mihin suuntaan? Haaste on vastustamaton. Kirjoitusten arvosanoilla alkaa olla jo niin suuri merkitys, ettei opettaja voi muuta kuin ladata kaiken osaamisensa peliin. Niin aion tehdä. Isosti. Jos mahalasku panostuksesta huolimatta jatkuu, keväällä 2019 nousee kytkin.

Päivän positiiviset. 1) Tuntuu hyvältä kun kunto on noussut niin että 60 kilometrin maastopyörälenkillä tarvitsee kuolla korkeintaan kahdesti. Alan lähestyä tilannetta, että olen 50-vuotiaana paremmassa kunnossa kuin 30-vuotiaana. 2) Kalkkivuoren tikankontit kukkivat ja näyttävät voivan hyvin. Kippasin pyörän tiensivuun, koikkelehdin hytyjä läpsien vaippapöksyissäni ja luurankopaidassani kukkain ääreen, ja näpsäisin kännyllä pari kuvaa. Paikalla oli kaksi ammattilaisen oloista kuvaajaa raskaine jalustoineen ja kalliine makroineen. Hyvin pystyin lukemaan heidän huuliltaan: V***u mikä pelle!

20180530_153830.jpg

60 päivää kesään: päivä 54

Koepäivä. Ajoin lukiolle. Koe alkoi yhdeksältä. Odottelin vartin yli ysiin. Ketään ei tullut. Tulostin nipun papereita ja ajoin takaisin kotiin. Sehän meni hyvin.

Minusta on kasvanut filosofi, fillarinrakastaja. Päätin tänään hilpaista rakkaudenhuumassani sellaisen 80 kilometrin lenkin maastopyörällä, poluilla ja metsäteillä. Viha taisi tällä kertaa voittaa rakkauden. Kun järveä lähtee kiertämään, on selvää, että voimat loppuvat vastarannalla. Päätin hieman lyhentää reittiä, ja oikaisin kartassa isohkon tien kautta. Se oli kapea hiekkatie, ja siellä oli käynnissä soraralli. Lauantainahan se on hyvä tehdä, mielellään parinkymmenen kasettirekan voimalla, niin päästään heti maanantaina valamaan sokkelia. Hampaissa alkoi rahista. Olin yltä päältä hiesussa. Ysköksissä alkoi olla moreenipitoista ainesta. Näin kartassa pienen suolammen, ja kurvasin sinne pesemään maapeitteeni pois.  Ei se lähtenyt, mutta lammessa oli monimuotoinen vesisammalyhteisö. Sain niitä, humusta ja limalevää (Gonyostomum semen) lisäkuorrutukseksi. Harmituksessani lähdin lammelta väärään suuntaan, ja päädyin lopulta kantamaan pyörää joitakin satoja metrejä mutapolulla. Aloin ymmärtää niitä jotka maksavat tuhansia hiilikuiturungosta. Hyttystä oli kivasti tuoreessa kangasmetsässä. Ja paarmatkin aikaisessa. Hikinen hiekka kutitti.

Loppumatkasta sain ahistuksesta voimaa, ja pystyin kaahaamaan suurilla välityksillä, maksiminopeudella aina kun ihmisiä oli näkyvillä. Aivan viime metreillä näin kaksi naista rinkkoineen. Ajattelin, että pyyhkäisempä tuosta ohi niin että tekee vaikutuksen. Niin että humahtaa. Humahti. Jokin mystinen kaksisiipisparvi (Diptera) oli parkkeerannut tien päälle pariutumismenoihinsa. Niitä oli niin paljon, etten enää usko hyönteismäärän vähentyneen. Tai on se ehkä nyt, sillä hapenottoni oli maksimissaan, ja vedin suuren osan niistä keuhkoihini. Pysähdyin tien poskeen rykimään. Naiset hymyilivät ystävällisesti kävellessään ohi, mutta kuulin kyllä tirskunnan. Ei mitään syytä. Vuosien hyvin kohtelema nuori mies vaippapöksyissä. Normaali podsolimaannos kuorrutuksena, hyttysiä hampaiden välissä ja keuhkoissa kiimaisia kärpäsiä. Sille nyt tyrskimään! En aja huomenna. Teen jotain kivempaa. Arvioin kokeita.

Filo

60 päivää kesään: päivä 52

Valkjärvi ei tule toimeen ilman minua. Vain kaksi vuorokautta sitten vannotin, etten halua kuulla järvestä mitään ainakaan viiteen vuoteen. Unohdin, että olin sopinut tärskyt järvelle. Syyskesällä on tarkoitus seurata happitilannetta vapaaehtoisvoimin, ja käyttää tarkoitukseen lukiomme happimittaria. Killuimme järvellä mittarin käyttöön perehtyen. Teimme syvyysprofiilin. Tuli Bon voyage. On tullut tehtyä tuotakin kolminumeroinen määrä.

Yksi kesän projekteista on katsoa dokumentteja ilmiöistä joita en ymmärrä. Ensimmäinen näistä oli Nude (C More), Tony Saccon ohjaama dokumentti alastonkuvaaja David Bellemerestä. Bellemere on minun ikäiseni mies, joka kuvaa parikymppisiä alastomia naisia. Omien sanojensa mukaan hän kuvaa, editoi, nukkuu ja kuvaa taas. Niin tuntuu tekevän aika moni muukin keski-ikäinen mies. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi alaston ihminen on mukamas niin ylivoimaista taidetta? Vai onko kyse sittenkin tirkistelystä? Nude avaa Bellemeren maailmaa hyvin. On siinä tirkistelyäkin. Mutta Bellemeren tapa väännellä kuvattaviaan kummallisiin asentoihin kuin räsynukkeja kertoo toista. Se touhu ei eroa viinipullon, kynttilän ja päärynän sijoittelemisesta asetelmaan. Siinä ei esineellistetä. Siinä ihmisvartalo on esine. Tämän kanssa tuntuu olevan ristiriidassa se, että Bellemere on lähes pakkomielteisesti kiinnostunut persoonasta, ihmisestä. Ajoittain tuntuu jopa siltä, ettei pinta kiinnosta häntä lainkaan. Kuin jahtaisi vain sisäistä kauneutta. Belleremeren toimintaa on kiintoisaa seurata myös teknisesti. Olen ajatellut kalenterikuvausten olevan pääosin valojen virittelyä. Bellemere kuvaa kokonaan luonnonvalossa. Hän vie mallinsa mutaiselle rannalle aamun hämärässä, joten kuvat kohisevat taatusti. Kämpässään hän rakentaa taianomaista valoa raottamalla vähän verhoja tai siirtämällä sermiä.

Toinen dokumentti oli Andrew Hornin We Are Twisted Fucking Sister! (Netflix) Minun kaljuun kuulaani ei ole mahtunut, miten niin huonoa musiikkia niin kolhoilla soundeilla mekastava mauttoman näköinen orkesteri voi nousta hurjaan maineeseen, ja tehdä niin paljon rahaa kuin mitä Dee Snyderillä on. Dokumentti itsessään on akateemisen puiseva miksaus kuvista, haastatteluista ja vanhoista videoista, mutta se antaa yksiselitteiden vastauksen kysymyksiini: tahto yhdistettynä älyyn. Orkesterin sielu Jay Jay French analysoi filosofiaansa kuvaten Twisted Sisterin saalistajaksi, joka haluaa kehittyä kilpailijaansa paremmaksi ja lopulta syö tämän pois. French ja Snyder ovat miettineet tarkkaan, missä kannattaa soittaa, ja millaisia mielipiteitä on syytä ruokkia. Eivät he diskoa oikeasti vihanneet, mutta avoin sodanjulistus diskolle yhdisti fanit. Sitä paitsi, alkuaikojen Twisted Sister soitti hyvin, ja kuulosti ajoittain enemmän Genesikselle kuin Judas Priestille. Tuosta Juudaksesta jos olisi dokumentti, katsoisin sen seuraavana. Sen suosiota en ymmärrä senkään vertaa.

Dokumentit

60 päivää kesään: päivä 51

Hupsistakeikkaa. Jäi useampi päivä väliin. On ollut paljon pientä tekemistä, vähän isompaa ja suruakin. On ilmeisesti luonnonlaki, ettei ihmiseen tule pidettyä yhteyttä ennen kuin se alkaa olla myöhäistä. Tai on. Mutta elämä jatkuu, ja kesäkin tulee, vaikkei sen tulemisesta joka päivä kirjoittaisi.

Eilinen oli pienen ihmisen suuri päivä: sain Valkjärvi-projektin loppuraportin (pdf) vihdoin käsistäni. Kenttätutkimukset olivat ihmisen parasta aikaa. Normaaleissa luokkatilanteissa ihmisiä väsyttää, ärsyttää ja jollakulla herää kapinahenki. Valkjärvi-projektin kenttätöistä ei tuntunut olevan koskaan kiire pois. Kukaan ei koskaan kysynyt, että jokohan tämä kohta loppuisi. Kehonkielestä ei voinut lukea mitään sen suuntaistakaan. Labratyötkin olivat mukavia. Ja ihan jännittävää oli saada tuloksia. Mutta sitten kun tuli minun aikani kursia sirpaleista kokonaisuus, alkoi kuukausien mittainen tervan juonti. Tämä nelivuotinen taival oli suorituksena paljon haastavampi kuin väitöskirja. Gradun ohi se ei mene. G oli inferno. Lopputuloksista olen tyytyväisin Valkjärveen. Yllättävän moni on kertonut innostuneensa projektissa tutkimustyöstä, tai löytäneensä muuten vaan suunnan elämälleen. Sellaisesta palautteesta punastun . . . niin, ja vaelluskursseilla tehty Tunturivesitutkimuskin (pdf) valmistui.

Tämän päivän muikein hetki oli ympäristöekologian koe. Se tehtiin Liikkuva koulu -hengessä suurelta osin koulun ympäristöön sijoittamillani tehtävärasteilla. Vaikka toukokuun likimain ainoat sadepisarat osuivat juuri jälkimmäisen ryhmän papereille, tuli sellainen olo, että näinhän tämä pitäisi aina tehdä. Tulee toistumaan. Vaikka menetelmä lienee peräisin antiikista, tylsät Abitti-kokeet tuntuvat tämän rinnalla niiiiin taantumuksellisilta. Sydämen sulattavaa oli taas kerran huomata miten luottamus luo luottamusta. Sanoin kokeen alussa, että jätetään netti netti pois eikä tällä kertaa edes keskustella, mutta en aio millään tavalla kytätä että niin tapahtuu. Niin taisi tapahtua. Jollain tavalla oli kyllä poikkeuksellisen karmaiseva tunnelma niityllä, kun toistakymmentä ihmistä oli tiivissä ryhmässä hipihiljaa. Ei sellaista tapahdu taivasalla kuin hautajaisissa.

Soundtrack. 1) Sting: If You Love Somebody Set Them Free, 2) Manic Street Preachers: You Stole the Sun from My Heart, 3) Phil Collins: Wear My Hat, 4) David Gilmour: Faces of Stone ja 5) Primordial: Gallows Hymn.

IMGL2413IMGL2420IMGL2352IMGL2427IMGL2371IMGL2452.jpgIMGL2389IMGL2443.jpg

60 päivää kesään: päivä 44

Yksi kevään kohokohdista: päiväkodin kevätjuhla. Leijonia, Aurinkoja, hedelmiä, hämähäkkejä, peikkoja ja oravia. Paljon väsyneitä vanhempia. Paljon kyyneleitä silmäkulmassa. Paljon esiintymistä jännittäviä lapsia. Paljon onnistumisen riemua. Ja sitten noita ikuisesti ihailemiani lapsia, ja siinä sivussa koko perheitä hoivaavia varhaiskasvattajia. Heistä ei väsymystä huomaa. Kiitos että olette.

Työpäivä oli selittämättömällä tavalla outo. Ihmiset olivat ystävällisiä niin kuin aina, ja kaikki sujui, mutta jonkinlaista takakireyttä olin huomaavinani yhdessä sun toisessa tilanteessa. Luulen että monen alitajunnan mielestä lukuvuosi saisi olla jo ohi, mutta vielä olisi koeviikko puristettavana. On mielenkiintoista nähdä mitä tapahtuu kun uudistus runnotaan väkisin läpi, kesäloma lakkautetaan, ja se muutetaan syyslomaksi. Ihminen on fotoperiodinen elikko, joka reagoi valon määrän muutokseen. Loman aloituksen venyttäminen juhannukseen, siihen kun pimeneminen alkaa saattaa murtaa monta haurasta mieltä. Tai sitten ei. Ehkä olen naiivi ympäristödeterministi. Ehkä LED-näyttö on korvannut Auringon.

Uusi kurssitarjotin käänsi katseet tulevaan lukuvuoteen. Sain vastata melkoiseen määrään kysymyksiä. Vain pieni osa niistä koski tulevan lukuvuoden biologian ja maantieteen opiskelua.

Mitä järkeä on kirjoittaa tällaista päiväkirjaa nettiin? Kirjoittaminen on minulle pakkomielle. En osaa elää ilman. Pari viikkoa ilman näppäimistöä tuntuu kropassa. Voin pahoin. Kirjoitin aiemmin pöytälaatikkoon, mutta sehän on itsekästä. Jaetuista teksteistä joku toinenkin voi saada elämäänsä jotain. Näitä kirjoituksiani on käynyt päivittäin lukemassa 20-30 ihmistä. Jos joku heistä on hymyillyt lukiessaan sekunnin, tai oivaltanut jotain pientä, ollaan voitolla.

Miksi en lähde syksyllä vaellukselle? Tämä on helppo. Olen lagannut pari syksyä. Olen ollut liian monessa mukana, ja koska en osaa ottaa mitään kevyesti, ote on herpaantunut jo syyskuussa. Uupuneena olen ollut järisyttävän surkea opettaja. On palattava perusteisiin. On keskityttävä siihen mitä luokkahuoneessa tapahtuu klo 8.05-15.25. On toinenkin syy. Tulevaisuuden suuntani näyttää aavalta horisontilta, joten syksyn lukujärjestyksen on oltava sellainen, johon olisi bige-opettajan koulutuksella, ilman telepaattisia taitoja mahdollista hypätä.

Jäänkö nyt kesällä eläkkeelle? Notota, en. En ole vielä edes aikuinen. En aio jäädä koskaan eläkkeelle. Yritän kuolla ennen kuin pakottavat. Olen luvannut Katille elää vähintään 72-vuotiaaksi, joten onhan tuota työuraa vielä.

a.jpg

60 päivää kesään: päivä 43

Oli tarkoitus lähteä kakkosten kanssa oppimaan ja viihtymään Tampereella, mutta tästä tulikin kotipäivä. Hampurilaisen kasaamista ja aurinkorasvan levitystä. Ja pohdiskelua: onko aurinkorasvan vastakohta kuurasva vai varjorasva? Pienelle pyörälenkille sentään ennätin ennen kuin Otso tuli koulusta. Vuosikausia olen luullut olevani niitä ihmisiä jotka eivät kykene saamaan nautintoa liikunnasta. Nyt sytyn kun näen ylämäen. Vastatuulesta en tykkää vieläkään.

Helteen helliessä laskin verhon, ja aloin käymään uudelleen läpi Puolan matkan kuvia. Tarkoitus on tehdä osasta kontrastikkaita harmaasävykuvia, ja rakentaa niistä lukion seinälle taulu. Haikea mieli. Saatan olla hupsu, mutta tuo matkan olisi suonut jatkuvan ikuisesti. PMMP:n Matkalaulu kuvaa oivaltavasti.

IMGL7378.jpgIMG_9956.jpgIMGL8108.jpgIMGL7425.jpgIMGL7807.jpgIMGL7298.jpgIMGL7127IMG_8889IMG_1605IMG_4432IMG_2335IMG_4702IMG_2275IMG_3170IMG_3102

60 päivää kesään: päivä 42

Pitkästä aikaa kiireinen aamu. Auto Etelän Autohuoltoon. Ilmasto sen mukainen. Olivat luvanneet edulliset kautsunakit alle tassuteltuna, jos veisin auton heille juuri tämän päivän aamuna. Mutta missä oli he? Katsoin Interwebistä, että renkaat vaihdetaan vanhassa, liikenneympyrätyömaan jyräämäksi jääneessä toimipisteessä. Ei sinne päässyt. Kaivuri edessä ja massiiviset munalukot ovessa. Renkaat asennettiin uudessa toimipisteessä, josta ehdin nipin naukuin lukiolle. Leikkasin kevyesti hikisenä vauvaharsoja, kun juhlaväki saapui jo luokkaan.

Lähetin nuorison hakemaan niityiltä ja kedoilta selkärangattomia, joita luokkaan rahdattiinkin melkoinen määrä. Jätin kertomatta, että saalis oli ihan eri kokoluokkaa kuin oli olettanut, ja laskentatyö siksi työlästä. Ihmeellisen antaumuksella touhusivat, kellonlyömään ja ylikin. Haltioiduin. Kumma kun nykyisin lukiolla tuntuu koko ajan siltä kuin olisi kivaa. Eihän työssä pitäisi olla?

Auto huollosta ja takaisin lukiolle. Jäi hyvä mieli huollon palvelusta. Neljä tuntia intensiivistä kirjoitustyötä, ja musiikin lukiodiplomeja katsomaan. Muutama vuosi sitten kaikki olivat nöösejä. Nyt virtuooseja. Niin sivistyneesti tulkitseva Aino. Korkeakoulutasoiseen tutkintoon saakka matalaäänisen kielisoittimen saloja tutkinnut Peukku-Maija. Kasper, jonka en vielä vähän aikaa sitten edes tiennyt soittavan. Taiteilija Salo, ja maaginen puhallus. Niko joka kykenee kellontarkkuuteen, mutta maalailee kun tilanne vaatii. Oskari, joka oli joskus kauan aikaa sitten Tolkki-merkkisistä kitaristeista huonompi. Ja Veeti joka lienee lahjakkain niistä muusikoista, joita olen koskettanut. Sori Miles Davis, Sting, James Hetfield, Eric Brazilian, Flea, Phil Collins, Petri Walli ja monet muut.

IMG_0800IMG_0808IMGL1597IMGL1070IMGL1081IMGL1458IMGL1746IMGL1614IMGL1770IMGL2101

60 päivää kesään: päivä 40

Kesäpäivä. Pyöräilykausi on vihdoin avattu! Nyt ei vähään aikaan ketju pysähdy. Maastopyörällä, hissukseen, Salpausselän hiekkaisilla poluilla – ettei tule shokki. Kesän suunnitelmat ovat selvät. Sokkona veivaaminen on tylsää, joten olen piirtänyt Sports Trackeriin nelisen kymmentä 60-150 kilometrin reittiä maisemat, pysähdyspaikat ja nähtävyydet huomioiden. Hankoniemeltä Pohjois-Norjaan. Kiskon kierroksesta ja Lohjanjärven ympäriajosta alkaa. Repussa kulkee myös järkkärikamera ja rinnuksilla GoPro. Ja ettei lomailu menisi lomailuksi, reittini putkahtelevat useammassa yhteydessä esiin syksyn mantsan kursseilla.

Muuten arkea. Vähän yli 120 koevastausta, nelisenkymmentä kurssityötä ja tunturivesiraportin tulosten tarkastamista. Arkisestakin päivästä voi tulla pienelle iso. Nimipäiväänsä viettävä Lotta kävi tänään ensimmäistä kertaa yksin kaupassa. Valmistautuminen oli huolellista ja etenkin ison tien ylittäminen jännitti kovin, mutta voi sitä onnistumisen tunnetta, kun pyörä kaarsi takaisin kotipihaan, repussa lähes kaikki kauppalistaan kirjatut ostokset.

DSC06015

60 päivää kesään: päivä 39

Lähes 28 vuotta sain ajella ennen kuin auto jätti tielle. Perttulantielle. Ajattelin jo, josko vanha harmaa olisi tullut tiensä päähän. Se on höperöitynyt. Kun avaimen kiskaisee virtalukosta, radio saattaa pärähtää huutamaan, ja joskus valot vilkkuvat. Sisävalot saattavat syttyä klo 04.32. Vaan ei. Käykkiskaapeleilla ensiapua, Motonetistä uutta akkua tilalle ja taas hörisee kuin nuori orhi. Ja autokin käy. Olihan se akku jo 12-vuotias. Olisi voinut kömähtää aiemminkin.

Kun vihdoin pääsin katiskoille, sain kokea pyydysten lisäksi maskuliinisen saalistajanvietin täyttymyksen. Kahdessa pikkuruisessa katiskassa oli 397 ruutanaa. Kolmisenkymmentä litraa pikkukalaa. Katiskaan olivat jääneet vain ne jotka eivät olleet mahtuneet 20 milliä korkeasta reiästä ulos. Sadat matalammat lällättelivät katiskan ulkopuolella. Päästin suurimman osan takaisin vapauteen, mutta otin osan mukaan inspiraation lähteeksi. Johonkin pieniin tutkimuksiin noita veitikoita voisi käyttää. Ainakin nyt tiedän mistä ruutanoita saa, ja miten. Pikkukalakatiskojani ei ole syytä kutsua enää prototyypeiksi. Ne ovat tyyppejä.

2018-05-11 12.35.53IMGL1014.jpg

60 päivää kesään: päivä 38

Kati ja Lotta vaateostoksilla. Laura ja Otso mummon kanssa picnicillä Sääksin uimarannalla. Minulla olisi ollut arkinen kirjoitus- ja lukupäivä, ellei Sinna olisi pyytänyt piipahtamaan Unelmien liikuntasankarit -tapahtumassa Klaukkalassa.  Kannatti mennä. Tapahtumassa oli perin pirteä tunnelma, ja tanssijoiden ja voimistelijoiden esitykset olivat . . . no, ne yllättävät erinomaisuudessaan aina. Säpsäkkää toimintaa. Väkevää naisenergiaa. Tekisi mieli käydä Gymnaestradassa. Riihimäen erämessut ja sambakarnevaalit ovat ikävä kyllä varanneet sen ajan.

Törmäsin ihmisiin, joista olin ottanut kuvia Nurmijärven opiston kursseilla. Ne sessiot olivat kasvattavia. Olen välttänyt kuvauslupien kyselemistä, sillä jos on aistittavissa luottamusta, luvan kysyminen saa ihmiset epäilemään, että tilanteessa todella on jotain arveluttavaa, ja luottamus rikkoutuu. Opiston kurssilla kaikki piti aloittaa lupaprosessilla, ja session alku oli aina kylmä, joskus vihamielinenkin. Sulkeutuneena jurrikkana jouduin minulle aivan uuteen tilanteeseen: särkemään jäätä. Tuuletin sisäisesti, kun saisin lankkua höyläävät, jumpassa pyllistelevät, savikippoja muovaavat, akryyliväreillä sutivat ja hikisinä tanssivat rouvat hymyilemään, ja jopa flirttailemaan kameralle. Osasinpas!

IMG_0472IMG_0528IMG_0543IMG_0580IMG_0559IMG_0622IMG_0690IMG_0764IMG_0675.jpgIMG_0485.jpg

60 päivää kesään: päivä 37

Muotiblog. «Et kai sä aio ton näkösenä töihin lähtee? Ruma!« Lotta ei osannut arvostaa uusia oransseja shortsejani ja valkoista paitaani. Minun ikäiseni vanhan miehen pitäisi käyttää vain mustia, tummansinisiä ja harmaita vaatteita. Kun sitten otin oranssit pois ja alta paljastui tekstillä kirjaillut bokserit, oli Lauran vuoro järkyttyä. Jätin kertomatta, että kaapissa on myös uudet shortsit, joiden väri on vähän räikeämpi kuin räikein huomioväri. Ei, en aio vielä siirtyä hiekanbeigeihin vaatteisiin ja harmaisiin pehmytnahkakenkiin. Tennarit ovat valkoiset, punaiset tai siniset. Talvikengät ovat kirkkaan valkoiset. Vaelluslenkkarit kirkkaan siniset. Pyöräilykengissä on mustatkin, mutta myös valkoiset ja kirkkaan punaiset. Pukukengissäkin aion jättää mustan ja vaihtaa konjakinruskeaan tai burgundyyn. Sähkönsininen kravatti tuntuu omalta.

IMGL0974.jpg

60 päivää kesään: päivä 36

Otsolla kotipäivä ja Katilla pitkä työpäivä, mikä tarkoitti kotipäivää myös minulle. Pyöräilykauden avaus siirtyi taas. Opiskelin terassilla vesiekolologiaa (Dodds & Whiles: Freshwater Ecology), ihmettelin kivoja haloja ja kuuntelin musiikkia. Otso yleissivisti itseään katsomalla maratonina Simpsoneja. Elän musiikkimaussani omalaatuista tripolaarista aikaa. Kuljetan rinnakkain kolmea fanituksen kohdetta, jotka ovat aika lailla erilaisia. Hydrobiologiaa lukiessani kuuntelin Unto Monosen tangoja, Laura Sippolaa ja Slipknotia. Kun oppitunti vaihtui linnunlauluun (Marler & Slabbekoorn: Nature’s Music; The Science of Birdsong), myös kolmikko vaihtui: Jamiroquaita, Toolia ja Ismo Alankoa yksin. Koska tuntui siltä.

Tällaisia päiviä lisää. Aurinkoa, kirjoja, runoja, musiikkia, poikkeuksellisen mielenkiintoinen alastonkuvaajasta kertova dokumentti Nude ja paljon hiljaisia ajatuksia. Huomenna ajelen taas etuoikeutettuna lukiolle. Elämä on valoisa.

DSC05932

60 päivää kesään: päivä 35

Kesä! Päivän teemana pyynti. Aamulla viritettiin 98 purkkipyydystä maastoon. Ajatus on vanha, mutta minusta edelleen toimiva. Opiskelijoiden on pohdittava ryhmissä, missä koulun ympäristössä voisi olla monimuotoinen maassa vilistävien selkärangattomien yhteisö, ja missä taas yksipuolinen. Oletukset testataan ansakuopin, joille kullekin lasketaan diversiteetti-indeksi. Parhaillaan 49 oluttuoppia pyytää oletetusti rikkaassa ja 49 köyhässä elinympäristössä. Mielenkiintoista, vaikka tärkeintähän tässä on päästä keväällä ulos Liikkuva koulu -henkeen. Toisen osakokeenkin olen päättänyt pitää ulkona. Satoi eli ei.

Päivällä pyydystettiin ilmoittautumisia syksyn yo-kokeisiin. Allekirjoitettuja aanelosia. Klikkailin otoksen, jonka perusteella trendi näyttää jatkuvan. Biologian kokeeseen on tulossa taas paljon väkeä, ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta mantsa hiipuu. Jotkut ihan fiksut ihmiset ovat jo epäilleet, ettei sen nimistä oppiainetta ole enää seuraavassa opetussuunnitelmassa. Tilalle on kaavailtu ainakin luonnonvaratietoa. Nukahdan sanan puolivälissä. Väljähtymisen osasyynä pidän juuri tuota näkökulmaa. Maantiede ympäristöekologian jatkeena, ja globaali, paikan ja alueen hukkaava näkökulma eivät ole kiinnostavia. Mantsan vahvuus on spatiaalisuudessa: miksi jossain on jotain, miksi juuri siellä, ja pitäisikö asialle tehdä jotain? Homoseksuaalisuutta, fagotin soittoa tai rapakiviä.

Iltasella vein katiskat pyyntiin. Jos ruutanat päättävät vallata ne, ja saan luvan pitää luonnonvaraisia kaloja akvaariossa, bilsan kursseilla voisi tehdä käyttäytymiskokeita. Miksei yksinkertaista fysiologiaakin.

IMG_0405IMG_0272IMG_0284IMG_0367IMG_0436IMG_0348IMG_0392IMG_0400IMG_0303IMG_0409

60 päivää kesään: päivä 34

Olispitänypäivä. Avata vihdoin pyöräilykausi. Pitää ostaa vielä kaksi sisärengasta. Vaihtaa toiseen autoon kesärenkaat. Olkapää kipeä, ei voi vääntää. Sahata puujäte polttopuuksi. Olkapää kipeä, ei voi työntää. Arvioida Bi2-osakokeet. Nukahdin. Suunnitella uusi monimuotoisuustutkimus Bi2-kursseille. Vanhassa vara parempi – tai joku muu tyhmän kansan sanonta. Suunnitella vesitutkimus Bi2-kursseille. Se on vielä kylmää. Kirjoittaa uuden syventävän kurssin, Bi6 Ekosysteemit ja ympäristötutkimus, kurssikuvaus. En tiedä sitä vielä. Tehdä Valkjärvi-raportti vihdoin valmiiksi. En kuitenkaan saisi sitä valmiiksi tänään. Valita ja tehdä mustavalkokuvat Baltian-Puolan -matkan tauluun. Päivä soveltui paremmin ulkoiluun. Ulkoilla. Kaikenlaista tekemistä. En tehnyt mitään. Tarkoituksella tietenkin. Kuudenkymmenenkolmen vuorokauden kesäloma on sellainen rupeama, että sitä täytyy harjoitella. Parisen kymmentä vapaapäivää pohjiksi.

Jotain sentään tein. Kaksi pikkukalakatiskan prototyyppiä. Eivät kauniita, mutta syötillä tuunattuna ehkä kalastavia. Ryhdyn ruutananpyytäjäksi. Kännikalan. Carassius carassius. Den anspråklösä fyllefisken, kuten Issun kirjoittamassa, yliopiston ruotsin kurssilla tarkkaan luetussa artikkelissa häntä kuvattiin.

IMGL0959.jpg

60 päivää kesään: päivä 33

Herätys klo 03.10. Heräsin klo 03.02. Perillä Porvoon Sikosaaressa klo 04.48. Edessä kahdeksan tuntia kiikarointia. Tavoitteena havaita tuona aikana mahdollisimman monta lintulajia. Pilvistä, harmaata, ytimiin tunkeutuva pohjoistuuli. Yleensä paras hetki osuu puolisen tuntia aloituksen jälkeen. Silloin yli lentää usein kauempaa tulleita lintuja: kiuruja, naakkoja, puluja, kuoveja, viherpeippoja. Nyt harmaudessa oli hiljaista, ja viime vuoden lukemasta jäätiin. Tuloksena 78 lajia, joukossa jalohaikara, useita merikotkia, useita nuolihaukkoja ja kukkuva käki. Tuhansittain hanhia lensi kohti etelää. Nimesimme ilmiön antarktikaksi. Reilun sadan metrin päässä niemen takana pyöri pikkulokkeja, pyrstötiaisia, hippiäisiä, keltasirkku, punatulkku, hernekerttu, pensastasku, rytikerttunen, satakieli, närhi ja sinisuohaukka. Mutta kun tornista piti havaita. Niin lähellä mutta niin kaukana. Onko punakylkirastas kuollut sukupuuttoon?

IMGL0918.jpgIMGL0923.jpgIMGL0910IMG_0261IMG_0243

60 päivää kesään: päivä 32

Katselin sammakoita, limaisessa lutakossa, kukkaisen kedon keskellä. Rummakot ovat persoonia niin ulkonäöltään kuin käyttäytymiseltään. Yleensä ihmiselikko saa katsella muita lajeja vuosia, ja omaakin päiviä oppiakseen näitä lukemaan, mutta sammakot paljastavat luonteenpiirteensä muutamassa minuutissa. Jos vielä joskus palaisin tutkijaksi, minusta voisi hyvinkin tulla sammakkomies.

IMG_1673.jpgIMG_1633IMG_7051.jpgIMG_5812.jpgIMG_5737.jpgIMG_5647.jpg

60 päivää kesään: päivä 31

Kävin kuuntelemassa Juhan ja Jaanan luotsaaman vaelluskurssin oppituntia. Vähän teki mieli mukaan. Tai oikeastaan ihan pirusti. Vaikka viime syksyn vaelluksemme kohtasi vihapuhetta jo kuukausia ennen lähtöä, ja tämä reppana turkulainenkin pahoitti mielensä. Vaikka vaellus selvästi uuvutti. Vaikka vaellus teki minusta huonomman opettajan. Vaikka viime syksyn myrsky aiheutti traumoja. Pari päivää sitten heräsin yöllä myrskyn muistoihin. Kun Juhan ääni lakkasi yöllä kuulumasta, en pystynyt nukkumaan silmällistäkään, vaan pälyilin teltan oviaukosta myrskyn pauhetta. Kun ahistus kävi sietämättömäksi, kävin tutkimassa kalsaripuku lepattaen käsikopelolla litteäksi langenneita telttoja. Järkyttää ajatella mitä silloin etsin: kuolleita ihmisiä. Ja toivoin etten löytäisi.

Syy kaipuuseen löytyy päiväkirjan sivuilta. On ollut merkitys.

IMGL3660.jpg

60 päivää kesään: päivä 30

Tällaisia työpäivien pitäisi olla. Oppitunnit alkoivat vasta klo 11.15, joten sain nysvätä aamun pikkuhiljaa. Tarkkailin ruohon kasvua ja hiiren korvia. Kun kello tuli 14.00 päivän työt oli tehty, ja viikkokin samalla puolivälissä. Näiden välissä pidin kaksi oppituntia ryhmille, joissa vallitsee perin positiivinen tunnelma. Aivan kuin olisivat kimpassa päättäneet olla parhaimmillaan. Perskulas, nyt täytyy olla tarkkana etteivät vaan saa minua innostumaan. Vähän jo pikkusormi lipsahti. Aloin pohtia toukokuun loppuun uudenlaista kurssikoetta. Se tehtäisiin ulkona jonkinlaisissa työpisteissä. Voikukkaseppele hulmuavilla kutreilla.

Pahimmillaan äidyn nuoruusvuosien kaltaiseksi humanistihörhöksi. Lauantaisella ympäristöekologian kurssin viikonloppuretkellä Kaanaan ikimetsässä pyysin opiskelijoita kirjoittamaan paperille, millaisia tunteita vanha aarnio heissä herätti. Juuri tuossa metsässä Aleksis Kiven väitetään kirjoittaneen Oravan laulun (oikeasti se teki sen jossain baarissa), joten ajattelin runosuolen sykkivän. Voi hyvänen aika miten niistä tuli hienoja! Vain huippuarvosanoja oli silloin jaossa.

Kaksi negaa. 1) Kahvinkeitin hajosi. Se toimii muuten, mutta se ei enää keitä kahvia. Olen addikti, joten kävin hätäpäissäni ostamassa Tokmannilta uuden. Idéale, 13,95 €. Kahden vuoden takuu. Jos se kömähtää kahden vuoden ja päivän kuluttua menen Tokmannille rähjäämään ja lyömään nyrkkiä pöytään. Kyllä tuohon hintaan pitäisi saada viiden vuoden takuu ja 24h huoltopalvelu. 2) Kirjastoon oli kertynyt maksuja. Katsoin netistä, 51,30 euroa. Kyllä hävetti palautella. Lainauskielto ja joka paikassa punaisia huutomerkkejä. Kirjastossa selvisi, että lasku oli 69 euroa. Korttikone oli huollossa, eikä käteistä ollut mukana. Jäin velkaa. Ennen ylivelkaannuttiin pankeille. Nyt lainastolle.

DSC00015.jpg

60 päivää kesään: päivä 29

Sadepäivä. Vapunpäivä. Työn päivä. Työn touhua siis. Kirjoittelin ensin nivaskan Wilma-viestejä. Jokaisen aloitin seminöyrällä anteeksipyynnöllä, ja syytin viiveestä asiakaspalvelumme organisaatiota. Ei ole syytä syyllistää minua yksilönä. Ongelma on rakenteissa. Tai no, saatan olla syyllinen organisaation rakentumiseen. Ja koko suman syyhän on se, että olen ollut laiska ja saamaton.

Sitten kävin läpi kohisevia ja suhisevia valokuvia, raavin niistä kuva kerrallaan kennon häröilyä pois ja unelmoin siitä, että joskus pääsisin räpsimään valokuvia valossa. Kupan runtelemat aivotkaan eivät olleet oikein toimineet, mutta jotain sain aikaan. Kuvat ovat kaukana hyvistä, mutta vuosia asiaa pohdiskeltuani olen päätynyt siihen, että tyydyttävä laatu riittää. Valokuvissa on tärkeää kaksi asiaa: 1) Niitä on. Jossain vaiheessa kuvia tarvitaan. Silloin laadun kritisoija kohauttaa harteitaan. Se jonka mielestä ei tarvita sataa kuvaa, vaan yksi hyvä riittää. Se yksi vaan tuppaa esittämään tarpeisiin nähden väärää asiaa. Eniten tarvitaan kuvia ihmisistä. Sellaisia joita voi osoittaa sormella, ja sanoa: tuossa on Sirkka. Pienempi tarve on ihmisten fyysiselle omaisuudelle. Niiden taloille ja autoille. Kaikenlaiset abstraktit taidekuvat ovat hetken hurmaa. Ne voi dumpata heti kun annos omahyväisyyttä on nautittu. 2) Laadun on oltava riittävä painokoneelle. Sanomalehden paljon useammin kuin aikakauslehden. Digitaalinen aika on edennyt vaiheeseen, jossa kaikki arvokas on paperilla tai kankaalla. Noin 99,98 % kuvista räpsitään kännyllä, julkaistaan postimerkin (muistaakohan joku sellaisen) kokoisena Instassa ja/tai katsellaan kännyllä. Kivaa, mutta vähemmän arvokasta.

Sitten tajusin, että Valkjärvi-raportin piti olla valmis 20.3., mutta se ei ole vieläkään. Jokaisessa 24 artikkelista on entrattavaa. Virheitä, puutteita, epäjohdonmukaisuuksia. Sain kuusituntisen setin aikana käytyä läpi kolme artikkelia. Korjaus johtaa toiseen korjaukseen. Työpöydällä on avoinna kymmenkunta sovellusta. Taitto InDesignilla. Word saa tarkistaa oikoluvun. NotePadilla poistellaan turhia muotoiluja. MyStat laskee tilastolliset analyysit ja SigmaPlot piirtää diagrammit. SigmaPlotin tekemät vektori-pdf:t on helppo hienosäätää Acrobatilla. Kuvankäsittelyssä ratsastan kolmella ohjelmalla: Paint Shop Pro, Photoshop ja Lightroom. Joissakin laskuissa toimii parhaiten vanha kunnon Excel. Tai työpöydän taskulaskin. Multitaskausta. Yksi asia kerrallaan.

Hinkkaan tuotakin pumaskaa liikaa. Niin kuin gradua, väitöskirjaa, ja lähes kaikkia opetusmateriaalejani. Helmiä sioille, joku sanoisi. Valkjärvi-raportin tulee kannesta kanteen lukemaan nolla ihmistä, sillä sivuja on 332. Kymmenkunta lukee siitä osia. Kolmisenkymmentä avaa sen, ja sulkee saman tien. Loput 7 619 120 793 eivät avaa. Kukaan ei huomaa, vaikka kopioisin yhden tekstisivun pornolehdestä. Mutta tuonkin teen itselleni. Minusta on kiva tehdä. En ole sika.

Imageabc

60 päivää kesään: päivä 27

Tulen katumaan tätä. Selitystä siihen miksi en haluaisi jatkaa bilsan ja mantsan opettajana. Selitys on: lukion bilsa ei nappaa. Ihmisen fysiologiaa lukuun ottamatta biologia on lukion tylsin oppiaine. Kun muut opettajat markkinoivat omaa oppiainettaan, pikkuinen hyvis oikealla olkapäälläni käskee minun olemaan hiljaa. Minusta biologia ei ole tärkeä oppiaine. Siitä ei ole hyötyä. Historian opettajan mielestä maailmaa ei voi ymmärtää käymättä historian kursseja, psykologian opettajan mielestä ihmistä ei voi ymmärtää käymättä psykologian kursseja, englannin opettajan mielestä . . . Elämää voi kyllä ymmärtää käymättä biologian kursseja. Elämää voi ymmärtää fysiikan, kemian, matematiikan, filosofian, liikunnan, kuvataiteen ja musiikin avulla. Tai lukemalla. Tai ihan vaan elämällä. Kun lukiolainen kysyy, olisiko biologia kirjoitettava mieluummin syksyllä vai keväällä, olen pakotettu vastaamaan. Minusta biologia olisi syytä kirjoittaa kesällä. Mieluiten kukkakantiseen muistivihkoon, niityllä jossa mehiläiset pörräävät, mesi tuoksuu ja perhosten siivistä kuuluu shupshup.

2018-04-28 21.16.18.jpg

60 päivää kesään: päivä 26

Varovainen iltalenkki pappavauhdilla kääntyi pakokauhuksi. Sirkus Tähti tulee Röykkään! Tienvarret täynnä pelottavia pellejä. Vakavasta depressiosta kärsivät vanhat äijät maalavat suun ja silmien ympärystät valkoisiksi, esittävät entistä itseään, ja masentuvat lisää kun ketään ei kiinnosta. Mikään ei ole niin pelottavaa kuin sirkus. Kaikki lapsuuden ja nuoruuden karmivimmat kirjat sijoittuivat sirkukseen. Jopa Enid Blytonit: Viisikko kesälomalla, Seikkalujen sirkus ja SOS ja sirkuksen arvoitus. Bondit eivät koskaan edes jännittäneet, mutta Octopussy sai minut pakenemaan sohvan taakse. Koska sirkus. Helvetillisiä harlekiineja.

Olin kymmenen kun päätin viedä pikkuveljen sirkukseen. Sellaiseen pieneen. Sami oli viisi. Lastenlippu maksoi kuusi markkaa, joten äiti laittoi mukaan 12 markkaa lippuihin ja kaksi markkaa pienenpieniin karkkipusseihin. Ostimme karkit ja liian pienessä kopissa istuneelta pyylevältä tädiltä kaksi lippua. Teltan ovella kaksi finnistä jullia naureskelivat lipulleni, ja sanoivat yli 12-vuotiaan tarvitsevan aikuisten lipun. Yritin itku kurkussa vakuuttaa olevani vasta kymmenen, eikä aikuisten kymmenen markan lippuun ollut rahoja. Jantterit räkättivät ja huitoivat meidät pois ovelta ihmisten tieltä. Ei auttanut kuin lähteä raahaamaan itkevää pikkuveljeä takaisin kotiin. En järkytykseltäni tietenkään osannut käydä uudelleen pyylevän tädin luona. Sirkus vei rahat. Traumatisoiduin.

Viimeisin kokemus sirkuksesta ei paikannut yhtään. Finlandian torvimusiikki kuulosti repivältä, ja aloin huomata, miten pikkuisen Otson olo muuttui tukalammaksi. Viimeisenä niittinä katosta laskeutui sinisessä hämyssä paksu kettinki, pätäkkä venäläinen äijä tarttui siihen, ja muljautti saman tien olkapäänsä paikaltaan. Äijän valittaessa tuskaansa Otso sai tarpeekseen: Nyt heti pois tästä sirkukkesta! En isommin vastustanut ajatusta. Kestän monenlaista väkivaltaa, ja välilihankin saa leikata, kunhan ei tarvitse mennä sirkukseen.

20180428_211011.jpg

60 päivää kesään: päivä 25

Kotipäivä. Oli tarkoitus ajaa tänään Kauhavalle ja takaisin, mutta minusta ei ollut lähtijäksi. Jaksoin juuri ja juuri liikuttaa oikean käden etusormea, joten kävin läpi Puolan reissun kuvat. Tavoitteena oli metsästää katseita: surullisia, pettyneitä, pohdiskelevia, epätoivoisia, tyhjiä, järkyttyneitä, eksyneitä, epäileviä, kysyviä, iloisia, huojentuneita, ilkikurisia, kyllästyneitä, uteliaita ja väsyneitä. Kerrankin onnistui. Noillä katseilla rakennetaan yhdessä kiven, betonin, ruostuneiden kylttien ja piikkilankojen kanssa tarina lukion seinälle tulevaan tauluun.

Kuvat palauttavat matkalle. Ja siihen että nuoria ihmisiä jaksetaan yhä mollata. Varsovassa suomalainen äijäseurue ihmetteli hyvin organisoidun matkamme lisäksi opiskelijoidemme hyvää käytöstä. Seuraavana aamuna kaksi heistä laski kätensä olkapäälleni, tuijotti silmiin ja äimisteli kuorossa sitä etteivät lukiolaiset olleet aamiaisella lainkaan krapulaisen näköisiä. Ymmärsin, että herrojen lukioaikoina ei opintomatkoilla selvää hetkeä nähty. Sanoivat ettei siihen aikaan reissulla biologian opettajaa tarvittu. Yritin olla ymmärtämättä.

Puhelimia tuijottavat ja ovat fyysisesti huonossa kunnossa? Olivat fit. Puhelimia matkalla toki tuijotettiin, mutta me opettajat teimme sitä enemmän. Ja etteivät nuoret lue kirjoja. Kun kipusin bussin yläkertaan, silmiin osui ensin kaksi Anne Frankin päiväkirjaa englanniksi. Kun käänsin katseeni, edessäni oli oikealla Juha Hurmeen Niemi ja vasemmalla Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät. Kaikki jotka eivät nukkuneet tai tehneet koulutehtäviä, lukivat. Se siitä yleistyksestä.

IMG_0053.jpgIMG_9506.jpgIMG_9420IMG_9757.jpgIMG_9873.jpgIMG_9876.jpgIMGL6776.jpgIMGL7242.jpgIMGL7544.jpgIMGL8559.jpgIMGL8293IMG_9614IMG_9766IMGL8337IMG_9556IMG_9764IMG_9938IMG_9638IMG_9406IMG_9940IMG_9412IMGL8608

60 päivää kesään: päivä 24

Ohipäivä. Hyvin heikot muistikuvat. Illalla raahauduin lukiolle katsomaan tanssin ja teatterin lukiodiplomeja. Olen ollut tuosta tilaisuudesta poissa vain kerran 11 vuoden aikana, joten kuppa saa olla syvä jotta lintsaisin. Hyvin se meni, kun hetkittäin huokaisin slaavikyykyssä. Oli mukava nähdä Elina, Noora ja tanssin jumalatar Sinna tanssimassa vielä kerran. Ja Roosa, Noora. Elina ja Niko lauteilla. Lähes kirjaimellisesti. Raakalaudoilla. Edessä on viisi vapaapäivää. En tee mitään.

Ei kun teen. Luen kun se on vihdoinkin mahdollista. Luin muutaman sivun Kari Enqvistin ja Janne Saarikiven keskustelukirjasta Ainoa mikä jää, ja koukutuin. Pystyn samaistumaan molempiin, mutta en ymmärrä kummankaan poteroa. Keskustelu voi auttaa. Alfred Wegenerin elämäkerran voisi lukea. Ja Ernst Mayrin.

Lasse Kukkonen on näköjään suomenmestari.

IMGL0508IMGL0608.jpgIMGL0694.jpgIMGL0774.jpgIMGL0849.jpgIMGL0863.jpg

60 päivää kesään: päivä 23

Kun putoaa. Katsoin vielä pari vuotta sitten jalkapallon mestareiden liigan kaikki verkoissa lähetetyt pelit. Tällä kaudella en ole nähnyt yhtään. Jääkiekon pudotuspelit olivat joskus tärkeä ajanviete. Tänä keväänä olen katsonut kaksi peliä. Selasin uuden Soundin läpi, enkä tunnistanut kuin muutaman artistin. Ei vaan ole tullut seurattua. Manic Street Preacherin ja Dimmu Borgirin uudet levyt yllättivät. Luulin noiden lopettaneen. Ei ole tullut kuunneltua kymmeneen vuoteen. Suurin osa viimeisten vuosien elokuvista on jäänyt katsomatta. Esikoiskirjailijoita viimeisen viiden vuoden ajalta en osaa nimetä yhtään. Joillakin linnuillakin näyttää olevan uudet lattarinimet. Annettu vuosia sitten. En ole huomannut. Pelottaa pohtia, mitä on tullut poisjääneen tilalle. En keksi mitään.

Hyppykupan oireet ovat moninaiset. Yhdessä ne näyttävät nujertavan äijän. Vartin seisoskelu oli tänään iltapäivällä suoritus. Monenlaista jää tekemättä, mutta eniten tympii pyöräilykauden viivästyminen. Tuskin pääsen satulaan vapuksi. Molemmat munamankelit odottavat huollettuina ja puunattuina, ja kenkiä ja homospandexia riittää monenlaiseen keliin, mutta äijä on poikki.

IMG_9700

60 päivää kesään: päivä 22

Hyppykuppa hidastaa vauhtia. Juuri kun olo oli kuin kevätlaitumelle päästetyllä mullikalla. Kirjoitin parisenkymmentä vastausta Wilma-viesteihin. Toinen samanmoinen setti jäi vastaamatta. Kävin läpi pari tuhatta raakakuvaa. Yli neljä tuhatta jäi odottamaan. Pakkasin kaksi myymääni objektiivia. Molemmat jäivät postittamatta. Vastailin Lotan kysymyksiin. Kaikki vastaukset olivat huonoja. Kävin kuvaamassa Razorbladen konserttia. Se oli hyvä. Johtunee siitä, että suurin osa orkesterista on biologis-maantieteellisesti hyvin koulutettu.

IMGL0079IMGL9671IMGL0328IMGL9717.jpgIMGL0074IMGL9819.jpgIMGL9209