Vaeltaja

Puhelin pimputti klo 6.25. Kati oli hereillä, joten en ottanut ylösnousemuksesta painetta. Lähdin etenemään kirkkaassa auringonpaisteessa jäätikkölaakson pohjaa, jossain Pohjois-Norjassa. Nousin hissukseen rinnettä ylös, takaa nousevia tummia pilviä epäluuloisesti pälyillen. Maisema sai tummia sävyjä. Lopulta värit katosivat kokonaan ja harmaan skaala hakeutui kohti mustaa. Räntää alkoi tulla vaakana, mutta rinteen jyrkentyessä hiki virtasi solkenaan. Kiersin pipon kuivaksi, heitin sen kivenkoloon, ja seurasin hetken kun naalipentue repi sen pesänsä lämmikkeeksi. Hoipuin uupuneena rakassa ja liukastelin hyhmäisillä lohkareilla. Teltalle ei löytynyt postikortin kokoista tasaista länttiä, joten nyykötin pimeimmän ajan kivenkolossa. En jaksanut edes rinkkaa riisua.

Aamuaurinko pisti pupillista suoraan verkkokalvon keltatäplään. Nousin ja aloin käydä. Aurinko porotti, taivas hehkui sinisenä ja vuorten lumien heijastukset valaisivat laaksot. Rinkka tuntui omituisen kevyeltä. Hypähtelin koko päivän kiveltä toiselle, siemailin vettä puroista ja kaivoin silloin tällöin rinkan taskusta purtavaa. Illansuussa aurinkoiselta vuoren rinteeltä, näköalapaikalta, löytyi teltan kokoinen tasainen terassi. Pehmeää tunturinummea, kulleroreunuksin. Kasasin Vaude Power Lizardin, einehdin napani killlilleen ja köllähdin kyljelleni.

Aamulla Mordor laskeutui laaksoon. Minulla ei ollut aavistustakaan mihin olin tullut. Karttaa ei ollut, puhelimen akku oli uupunut. Räntäsade piiskasi. Värit katosivat taas. Laakson pohjalla eteni kaksi pistemäistä hahmoa, toisella punainen takki, toisella musta. Kajautin avunpyyntöni, mutta kaksikko eteni sivulle vilkaisematta. Lähdin seuraamaan heitä. Välillä kadotin kaksikon sumuun, mutta löysin heidät aina uudelleen. Seurasin heitä kaksi vuorokautta. Välimatka ei lyhentynyt. Kävelin pysähtymättä värittömässä tuiskussa, kunnes filmi loppui.

Etsin varusteitani Kaj Tienvieren auton takakontista. Ei telttaa, ei rinkkaa, vain lätkäkamoja. Kaksi tuntematonta nuorta miestä kääntyi etupenkillä katsomaan minua paheksuvasti: turhaan sieltä kaivat, jätit kaikki kamasi sinne näköalaterassille. Paiskasin takaluukun kiinni ja heräsin. Kello oli 6.45.

Neljä vuorokautta erämaassa. Upeat maisemat, pelkoa, uupumusta, helpotusta ja muisteltavaa kiikkustuoliin. Kaikki tämä kahdessakymmenessä minuutissa. Miten kustannustehokasta!

Norjanvuoret

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s